lokakuu 2017 – MARRU MARMELAADI

Vilman kynästä: Mietteitä meditaatiosta

Rakkauden täyteistä tiistaipäivää täältä joogamatolta aamuharjoitusten parista. Vierailijan kynästä-osiossa on tällä kertaa aiheena meditaatio, joka on ollut Marru Marmelaadi-blogissa esillä useamman kerran kuluneen vuoden aikana. Voisin kirjoitella harjoitusten vapauttamista ja synnyttämistä ajatuksista milteinpä loputtomiin. Mie sain ihanan luonnonlapsen Vilman kertomaan ajatuksiaan blogiin asti sillä me ollaan Vilman kanssa vaihdettu vuosien varrella ajatuksia elämästä sen kaikkine yllätyksineen ja löydetty paljon yhteistä joogan sekä meditaation parista. Tästä syystä olenkin erityisen iloinen kun saan tänään tarjota teille luettavaksi palasen Vilman tarinaa.

”Sisin kuiskaa

hiljaisella äänellä

muista pysähtyä

kauneuden äärellä”

Vilman tarina

Sain mahdollisuuden vierailla kirjoittajana Marru Marmelaadi- blogissa. Nimeni on Vilma. Olen taidetta ja tiedettä rakastava 24-vuotias lappilainen muotoiluopiskelija. Väritän elämääni tarinankerronnalla ja mielikuvituksella, mistä ammennan inspiraatiota taiteilijan työhöni. Luovan työn tekijänä meditaatio on minulle tärkeää, sillä usein ideat ja projektit jäävät elämään mieleeni, vaikka olisin päättänyt työpäiväni. Ajatukset jäävät helposti laukkaamaan tuhatta ja sataa, jolloin on hyvä pysähtyä itsensä äärelle, ja hengittää syvään.

Kuullessani meditaatiosta ensimmäisen kerran, mieleeni muodostui kuva hiljaisesta olemisesta risti-istunnassa. Tämä perinteinen mielikuva meditaatiosta on vain yksi sen muodoista, kuitenkin hyvä sellainen. Minulle meditaatio tarkoittaa pohjimmiltaan hyväksyvää ja tiedostavaa läsnäoloa tässä hetkessä. Meditaatio voi ilmentyä arjessa monin eri tavoin. Tanssin, tiskaamisen ja joogan voi mieltää yhtä hyvin meditaatioksi kuin perinteisen meditaatio-harjoituksen.

Elämme keskellä informaatioyhteiskuntaa, joka on tulvillaan ulkoisia ärsykkeitä. Arkielämän hektisyys voi johtaa siihen, että päässä pyörivät ajatukset tempaavat mielen miettimään tulevia ja menneitä, minkä seurauksena voi helposti menettää kosketuksen sisimpäänsä. Pyrkimyksenäni meditaatiossa onkin päästä kiinni takaisin hetkessä elämiseen, jolloin minun on mahdollista toimia aktiivisessa osassa omassa elämässäni.

Olennaisin asia meditaatiossa on keskittyä hengitykseen ja sen rytmiin. Meditaation tueksi on kehitetty monenlaisia harjoituksia. Kuitenkin, itse koen hyödyllisimmiksi harjoituksista yksinkertaisimmat. Meditaatiossa hiljennyn itseni äärelle, ja hyväksyn ajatukseni kuitenkaan takertumatta niihin. Annan ajatusten tulla ja mennä, ja keskityn hengitykseni kulkuun. Näin yksinkertaista meditaatio helpoimmillaan on. Pyrkimys estää ajatuksia tulemasta mieleen on kuin taistelisi tuulimyllyä vastaan. Ensikerrat, kun kokeilin meditoimista, tuntui se lähes mahdottomalta. Tuohon aikaan keskittymiskykyni olikin nykyistä heikompi, ja maltti oli hukassa. Kuitenkin, mitä useammin meditoin, sitä paremmin sen taidan. Aivojen hermoradat kehittyvät harjoittelun myötä, jolloin aktiivisesti käytetyt hermoradat vahvistuvat ja vähemmän käytetyt vuorostaan heikentyvät. Omakohtaisesti olen huomannut meditaation edistävän hyvinvointia. Meditoinnin myötä olen oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Ilahduttavin huomio on se, että olen paljon enemmän kuin pelkät ajatukseni.

Hetkittäinen hiljaisuus ruokkii sieluani, kun mieli ei ole tulvillaan jos minkälaisia huolia, päämääriä tai vaatimuksia itseään kohtaan. Jokainen päivä on erilainen, jolloin myös läsnäolossa voi olla toisinaan enemmän haasteita kuin muina päivinä. Kuitenkin pyrin aktiivisesti siihen, että elän hetki hetkeltä täyttä elämää tehden niitä asioita, joista nautin. Meditaation myötä olen oppinut kuuntelemaan itseäni, ja elämään elämää, joka tuntuu hyvältä, sen sijaan, että pyrkisin tavoittelemaan elämää, joka näyttää hyvältä ulos käsin.

Vilma Ohinmaa

P.S. Yogobe haluaa muistaa teitä lukijoita ja te pääsette tutustumaan ilmaiseksi Yogobe-sivuston monipuoliseen tuntikattaukseen 30pvn ajan!

Saat koodilla MARMELAADI (ei ole väliä kirjoittaako isolla vai pienellä) Yogobe-sivustolle 30 päivän ilmaisen kokeilun tunnusten luomisen yhteydessä. Käytännössä tämä on simppeliä; luomalla tunnukset pääset kirjautumaan sivustolle ja syöttämällä annetun koodin aktivoit itsellesi kuukauden tutusmisjakson ja tämän jälkeen voit tehdä koska vain ja missä vain omia joogaharjoituksia, tutustua erilaisiin pranayama-hengitysharjoituksiin, kurkistaa mudrien maailmaan ja lukea Yogoben omaa blogia.

Oletko kokeillut meditaatiota? Millaisia kokemuksia sinulla on?

”Let it go” – kadutko jotain? Kulkevatko menneet asiat painolastina mukana mielessä?

MITÄ SEURAAVAKSI?

Mietiskelin edellisen Myönnän, olen väsynyt ja uupunut-kirjoituksen jälkeen, että mitä kirjoitan seuraavaksi. Aihe meni todella syvälle henkilökohtaisiin asioihin, pitäisikö sen jälkeen kirjoitella jostain kevyemmästä aiheesta? Vai jakaa vielä syvimpiä asioita ja ajatuksia tänne, kaikkien luettavaksi? Mie en osaa kirjoittaa pakon sanelemana ja haluankin säilyttää kirjoittamisessa oman vapauden. Täällä minun ”ei ole pakko eikä pidä vaan täällä mie saan kirjoittaa vapaasti.” Ja tätä ajatusta mie olen myös onnistunut viemään jonkin verran käytännössä omaan elämääni. Jokin minussa silti vielä kamppailee tämän itselleen lempeän ja armollisen ajatuksen kanssa..enkä osaa sanoa mikä. Vielä.

Olen sanaton saamastani palautteesta niin tutuilta kuin tuntemattomilta. Jutun lukijamäärät ovat ollet ennätykselliset ja kiitin jo henkilökohtaisissa vastauksissa avoimuudesta ja rohkeudesta kun jaoitte minulle tarinanne ja haluan vielä täälläkin kertoa kuinka mielettömiä kasvutarinoita ihmisillä onkaan. Elämän kovuus ja vaikeus saa sanattomaksi, te olette urheita! Kuinka monet viettääkään hetkiä samojen ajatusten parissa samaan aikaan, Yksin. Se on surullista mutta onneksi esimerkiksi tämä some voi olla yksi yhteydenpitokanava kuten muutaman lukijan kanssa juttelimmekin. Omien vaikeiden asioiden kirjoittaminen ei ole helppoa, tiedän sen omasta kokemuksesta ja arvostankin sitä ihmisten avoimuutta kahdenkeskisissä viestien vaihdoissa. Mie olen huomannut, että saan kirjoituksiini valtaosan palautteesta yksityisviesteillä eri kanavia pitkin. Kommentointikanava on vapaa, jos kirjoitukset herättävät sinussa ajatuksia.

Tällainen vapaa kirjoittaminen omalla kohdallani avaa ajatuksia rentouttaen mielen pikkuhiljaa. Ajatuksille voidaan heittää herättelevä porkkana kuten jokin teema tai kysymys, joka avaa ajatuksia aluksi ja sen jälkeen sana on vapaa. Oletko kokeillut kirjoittamista, auttaako se sinulla saamaan ajatuksiin selkeyttä? Jos kirjoittaminen ei ole sinun juttusi niin mikä keino sinulla rentouttaa ajatuksia? Anna tunteiden ja ajatusten purkautua siirtyä paperille, konkretisoitua. Sinullekkin voi olla tuttua se aloittamisen vaikeus esimerkiksi juuri kirjoittamisen kanssa. Saat ajatuksen ja ehdit jo innostua mutta samassa hetkessä mieli blokkaa tämän kyseenalaistamalla ”Ei noin voi sanoa”, ”tämähän kuulostaa pöljältä..äh, en osaa kirjoittaa.” Tai koitat saada jotain kirjoitettua ylös mielessä juoksevista ajatuksista mutta paperilla näkyy vain ylisutattuja lauseita ja omasta mielestä epämääräisiä sanoja rivissä, jotka eivät muodosta järkevää lausetta. Lopulta tuijotat tyhjää muistikirjan sivua tai tietokoneen näyttöä ja turhaudut. Tämä on tuttua itselleni. Älä pelkää suotta, havainnot ja jopa turhautuminen kehittävät meitä ja kirjoittaminen voi olla antoisa vaikkakin kasvukipujen saatoittama matka kohti itsetuntemusta. Usein kirjoittamisen aihe on kirkkaana mielessä mutta sillä hetkellä sanat luovat sen tarinan, joka tänne syntyy..sen takia mie tästä niin kovasti tykkään! Alkuperäinen aihe voi muuttua kirjoittamisen myötä ja aihe ottaakin aivan uuden suunnan, yllätyksellisyys virkistää ja mieli herää kun pääsee uusien ja vanhojen asioiden pariin.

Mietin kuinka suhtaudun nyt omaan käytökseeni viimeisen puolen vuoden aikana ja mistä syistä olen pettynyt itseeni kun olen uupunut? Mikä minua kaduttaa?

IRTI TUNNETILOISTA JA AJATUKSISTA

Mie olen kirjoittanut blogissa omista irtipäästämisen kokemuksistani ja jakanut hetkittäin onnistumisen ilojani ja käsittelen asioita, jotka ovat elämässä juuri nyt. Tarkoituksena ei ole toistaa kerta toisen jälkeen samoja aiheita yksipuolisesti mutta tässä kirjoituksessa palaan jälleen tunteiden ja ajatusten irtipäästämiseen. Aihe on enemmän kuin ajankohtainen viitaten edellisen kirjoituksen sisältöön. Olen pettynyt itseeni, sitä en halua kieltää. Olen pettynyt itseeni koska tein sen jälleen ja pakenin asioita. Perustelin kaiken johtuneen käden tilanteesta vaikka siellä oli paljon muutakin aiheuttajia ja syitä, jotka pikkuhiljaa nakersivat väsymykselle tietä yhdessä sen kanssa, että mie koitin tietoisesti keskittyä vain positiivisempiin asioihin koska taisin jo silloin kokea, ettei minulla ollut voimavaroja kaikkien haastavien asioiden kohtaamiseen ja käsittelyyn.

Oliko se itsesuojelua vaikka tiedossa onkin se tosiasia, että käsittelemättömät, taaksejätetyt asiat ilmestyvät meidän eteemme jossain kohtaa? Ehkä mie koitin hakea lohtua tilanteeseen niistä asioista mitä pystyin tekemään, kuten meditoinnista ja yinjoogaharjoituksista ja keskittymällä niihin koitin blokata ikävät asiat pois mielestä vaikka samaan aikaan olinkin tiedostanut eteentulleet tilanteet. Tämä voi kuulostaa hullulta mutta kuvaa sitä kuinka mieli sopeutuu ja koittaa selvitä, ainakin omalla kohdallani.

Olen saanut kuitenkin sisäistettyä sen ajatuksen, etten halua katua mitään ja paikoittain olen huomannut, että hitto soikoon! Jotain on tapahtunut sillä otan tilanteet eri tavalla vastaan. Tällaiset lyhyetkin tunnetilojen vaihtelut on hyvä käydä läpi mielessään sillä esimerkiksi kehokin reagoi tunteisiin ja patoutuessaan tunteet kuormittavat sekä mieltä että kehoa.

Odotin reilu parisen viikkoa sitten löytäväni itseni tilanteesta, jossa kirurgi toteaisi kaiken menneen suunnitellusti ja tilanteen ”ratkaisu” tuntui lähestyvän, se hetki että saisin tämän päätökseen. Nyt kun olen myöntänyt itselleni, että olen kiertänyt tiettyjen faktojen ympärillä mutta en ole käsitellyt niitä..tulee aika kohdata ne. En aio kuitenkaan heti ohjata ajatuksiani pitkälle sillä en pysty käsittelemään niitä samalla tavalla kuin energisenä. Lepo tekee mielellekkin hyvää ja tämä ajatusten purkaminen puhdistaa ajatuksia. Toisaalta minua kaduttaa se, että kävin taas tämän asian kanssa häpeän tunteiden luona mutta toisaalta, sain käännettyä ajatuksen parempaan ja se oli onnistuminen. Joskus negatiivisesta ajatuksesta kehittyy jotain muuta.

Katuminen on hyväksi sopivissa määrin mutta se ei tuo tilanteisiin mitään rakentavaa mikäli sillä on liian suuri osa ihmisen luonteessa. Toiset ääripäät eivät juuri tunne katumusta ja antavat omien perusteluiden jyllätä katumisen tunteet ja toiset kokevat sen erittäin voimakkaana. Tunne voi olla myös tasapainoisesti muiden tunteiden joukossa. Olen kuullut lukuisia kertoja sanottavan kuinka omia sanomisiaan ja tekojaan ei pysty muuttamaan eikä kannata jäädä niiden vanhojen muistojen kanssa elämään kuljettaen niitä mukana. Tämä tosiasia pätee minun ja varmasti monen muunkin elämään juuri tällä hetkellä ja on viitoittanut omaa kasvuani kohti minuutta, vanhan minäkuvan rikkoontumista ja uuden syntymistä. Kokonaisuuden kannalta minulla ei ole mitään kehittymisen mahdollisuuksia, jos keskityn syyllistämään itseäni siitä kuinka yritin kestää ja jaksaa enkä ”onnistunut” siinä tai jos vain kadun ja häpeän jotain inhimillisiä tunnetiloja ja niiden kohtaamista. Itsensä jatkuva syyllistäminen tai oman käytöksen häpeäminen ja katuminen ei vie meitä eteenpäin vaan juurruttaa meitä omasta tahdostamme menneeseen ja menneisiin tapahtumiin.

Seuraava lause kuulostaa kaikkea muuta kuin järkevältä mutta tämä väsymys ei ole toisaalta yllätys…vaikka toisaalta tilanne pääsi kuitenkin yllättämään. Niin, toisaalta ja toisaalta. Tässä minun tilanteessa korostuu useiden asioiden molemmat puolet ja se on hämmentävää. Mieli on minun onneksi napannut kiinni jostain syystä kiinni hyvistä puolista ja se olen saanut tilanteisiin näkökulmia eikä ajatukset ole vaipuneet synkkyyteen. Kärjistettynä: tasapainoinen, itsevarma ja energinen, kaikissa voimissaan oleva ihminen tekee usein hyviä päätöksiä, joiden lopputulosten kanssa on sinut kun taas väsyneenä ja uupuneena mieli on epävarma, väsynyt ja heikko ja on alttiimpi voimakkaammille reaktioille ja tunnetiloille kaikissa kohtaamissaan tilanteissa.

Väsyneenä ajatukset epäröivät, mietiskelen usein liikaa ja lopulta asiat kasvavat liian monimutkaisilta tuntuviksi ja lopputuloksena on ”Äh, en mie tiiä…” Epävarmat ajatukset eivät myöskään edesauta rauhan tunteen syntymistä tai oloa mielessä vaan usein tuntuu, ettei ajatusten pyörittämistä saa loppumaan ja mielessä pyörivien ajatusten nopeus vain kasvaa. Joskus on hyvä antaa ajatuksille rauha ja ottaa niihin etäisyyttä, palata niiden pariin kun mieli on virkeämpi. Mie olen huomannut, että väsyneenä odotan toisinaan mieleltäni liikoja ja olen turhan ankara. Miksi itse toimin niin vaikka muita vastaavissa tilanteissa olevia kehottaisin lempeästi hellittämään?

Itsensä kanssa on saanut tehdä paljon töitä sillä esimerkiksi ristiriitaiset tunteet ovat usein seuranneet väsyneenä tehtyjä päätöksiä ja ajatuksia. Ristiriitaisuuden ja monen muunkin pääsääntöisesti kuluttavan tunteen tilalle tavoittelen hyvällä tavalla itseäni kehittäviä tunteita. Katumuksen tunteen loputon mukana kantaminen ei palvele sinua vaan kehittävämpää on kohdata ne syyt, jotka tilanteessa nykyisessä tai menneessä tilanteessa aiheuttavat katumusta ja oppia niistä, niin omasta käytöksestä kuin tilanteesta ylipäätänsä.

Omien ajatusten kanssa on tärkeää oppia elämään ja suvaitsemaan niitä sillä tunteita on varsin paljon ja kokemukset tuovat niitä uusien tilanteiden myötä lisää.

Voit kohdata irtipäästämisen haastavuuden niin ihmissuhteissa kuin ajatustasollakin. Kaksi oleellista keinoa, jotka olen kokenut hyviksi on ollut rehellisyys itseään kohtaan ja tehtyjen ”virheiden” kohtaaminen ja hyväksyminen, näiden avulla olen päässyt eteenpäin. Nämä kaksi asiaa ovat auttaneet minua katumuksen käsittelyn kanssa. Ja tosiaan, kirjoitin vasta pari päivää sitten päivityksen, jossa totesin vakuutelleeni itselleni jotain muuta kuin mitä oli todellisuudessa meneillään ja tämä kokemus on ollut arvokas sillä ensiksikin se avasi silmäni ja toiseksi se oli hyvä ja tärkeä muistutus minulle siitä, että pitää opetella tuntemaan omat rajansa ja samalla oppii kehittämään itseänsä. Sitä turhautuu helposti mutta tilanne kehittyy kun harjoittaa pikkuhiljaa pidempiä aikoja omaa keskittymistään ja avoimuuttaan. Ja muistathan, että peiliin katsominenkin voi haastaa maltin sillä omien tunteiden ja ajatusten todellinen myöntäminen itselleen on haastavaa ja vie aikaa kaiken tämän tapahtuvan elämän keskellä. Lempeyttä mukaan!

Haluan olla ja hengittää tässä hetkessä ja suuntana tulevaisuus mutta just nyt en halua ”päästä” ajatuksissani minnekkään vaan haluan nautiskella tästä fiiliksestä minkä kirjoittaminen antaa.

💗 Marru

Myönnän, olen väsynyt ja uupunut

PERJANTAI 13

Huh, mikä perjantai 13. Vuoden 2017 ”epäonnen” päivä jää mieleen tunteikkaana päivänä, jolloin kohtasin pelkojani ja olin niiden kanssa epämukavuusalueella, kävin hetken ahdistavassakin paikassa mutta tunnemaailma avautui ja jokin muuttui kun uskalsin sen tehdä. Se oli todella vaikuttavaa.

Ensinnäkin torstaina jonkinlainen suojamuuri särkyi ompeleiden poiston yhteydessä sairaalassa ja mie kohtasin sen asian kuinka ,”hienosti” olin onnistunut vakuuttamaan ”ettei tilanteeni ole vakava” ja että ”leikkaus oli vain pikkujuttu”. Haavan nähdessäni ja juteltuani lääkärin kanssa suhtautuminen muuttui. Haavan koko ei minua häiritse, sen paikka on nyt tuossa mutta sen sijaan sormien liikkuvuus ja yhdistettyjen jänteiden toipuminen on luonnollisesti mielessä. Tiedän, että henkisen ja fyysisen toipumisen kannalta niin positiivisella asenteella kuin suhtautumisellakin on suuri merkitys toipumisen suhteen kuten myös huolellisella kuntoutuksella. Nämä seikat ovat minulle selkeät mutta epävarmat ajatukset käyvät huonojen kokemusten vuoksi mielessä.

Perjantaina tunteet laukkasivat villeinä ja tietyt ennakkoluulot ja uskomukset rikkoontuivat ja vapauttivat tilaa mielestäni. Mie koin ristiriitaisia tunteita ja lopetin pakoonjuoksemisen: myönsin olevani väsynyt ja uupunut.

Tässä leikattu ranteeni.

Sain levyn muistoksi.

KIELTÄMINEN

Tapahtumarikkaan alkuvuoden ja kevään jälkeen mie olen toukokuusta asti koittanut jaksaa ja selvitä, ottaa vastaan kaikki se mitä eteen nakellaan ja hyväksyä tapahtuneet asiat. Tietyissä asioissa hyväksyminen on onnistunutkin ja osaan tuntea onnistumisen iloa sen tiimoilta mutta kaikki tapahtumat (lähipiirissä on ollut isoja asioita myös, huoli on lisännyt stressiä vaikka olen tiennyt että voin auttaa tukemalla enkä kantamalla huolen taakkaa selässäni) ovat olleet iso paketti. Mie olen voimakkaasti myötäelänyt näitä kuluneita kuukausia ja jatkuva kipu ja kysymysmerkit tapahtumien lisäksi saivat lopulta minut väsymään ja uupumaan. Ajatuksissa on käynyt kysymys ”Missä on kohtuus?” Ja samaan aikaan mieleni kertoo lempeästi minulle, että asiat tapahtuvat syystä ja jostain syystä meitä nyt koetellaan.

Mie en ole halunnut myöntää olevani väsynyt, en millään. Mie olen kieltänyt sen koska olen niin vakuuttavasti asian todennut itselleni, olen saanut itseni uskomaan niin ja väritellyt tilannetta pastellivärein, jotta se ei näyttäisi niin pahalta. Minun on pitänyt pysyä liikkeessä, jotta en kohtaisi todellisuutta tässä asiassa. Keskittymiskykyni on ollut heikko ja käden kipujen vuoksi syömäni kipulääkkeet tekivät minusta kesällä väsyneen ja poissaolevan. Paikoittain väsymys nosti minussa sellaisia piirteitä esille, joita en olisi halunnut. Kehoni oli todella pehmeä ja voimaton, minulla ei ollut energiaa arjen normaaleihin askareihin ja rutiinit alkoivat tuntua jatkuvan univajeen alla raskailta velvollisuuksilta.

Suuntasin mieltäni kliseisiinkin ajatelmiin kuten ”tämä on vain väliaikaista ja tilanne menee ohi”..koska kuulin käsikirurgin suunnitelman koskien leikkausta ja se kuulosti kohtuulliselta. Niin, suunnitelma kuulosti. Alkuperäisen suunnitelman mukaan levy poistettiin ja haavan päälle tulisi vain kevyt suoja ja kuntoutus alkaisi toipumisen mukaan mutta toipumisen pitäisi olla ihan simppeli juttu..heräsin nukutuksesta ja näin ensimmäisenä leikatun käden ja siinä olevan lastan. Mitä ihmettä?? Keskustelin käsikirurgin kanssa ja hän totesi leikkauksen olleen suunniteltua suurempi. Levy poistettiin ja todettiin, että Extensor carpi radialis previs ja longus jänteistä ilmeisesti toinen puuttuu kokonaan (?) ja toisessa 50% rispaantuma, joka siistittiin. Etusormen ETC jänne puoleksi poikki ja keskarin EDC jänne kokonaan poikki. Keskisormen EDC niputettiin nimettömän extensoriin. Sormien liikkuvuushan rajoittui voimakkaasti ennen leikkausta ja syy siihen selvisi.

Olen monta kuukautta uskotellut itselleni, että pian tämä tilanne on ohi…ja jouduin myöntämään, että tässä kestää suunniteltua pidempään. Se teki kieltämättä kipeää mutta tässä testataan nyt niitä opittuja asenteita sopeutumiseen. Minun pitää malttaa ja tuntui kuin happi olisi hetkeksi karannut keuhkoistani kun tajusin tilanteen. Työkaverillenikin sanoin, että olen saanut lohtua kun olen ajatellut että pääsen pian palaamaan normaalin elämään takaisin. Nyt tiedän, että toipumisessa kestää eikä esimerkiksi työhönpaluu ole ajankohtainen koska käteni pitäisi olla toimintakunnossa. Siihen pitäisi mielen sopeutua, pikkuhiljaa pureskella asiaa.

VAIKEIDEN ASIOIDEN HYVÄKSYMINEN

Koitin kesällä hyväksyä kuitenkin sen hetkisen tilanteen käteni kanssa ja ihan ensimmäiseksi minun piti saada itkettyä turhautumisen ja pelon tunteet ulos, oli tosi iso juttu kun tilanne vei minulta pois monta tärkeää asiaa. Treenit jäivät tauolle, lenkkipoluille en päässyt, kaipasin dynaamisen joogan flowta ja kirjoittamista. Juttelin eilen pitkään äitini kanssa ja hän totesi hyvin liittyen kirjoittamiseeni, että on iso asia kun kirjoittaminen vietiin minulta pois kuukausiksi koska se on minun keinoni purkaa tunteitani ja kohdata ajatuksiani. Myöntäessäni perjantaina väsymykseni ja uupumukseni, se oli kuin olisin avannut lukitun portin jonka takaa ajatusten lauma pääsi vauhkona vapaaksi, ajatukset ja voimakkaat tunnetilat täyttivät pääni ja rinnan päällä tuntui painetta. Ihan aluksi koin hetken häpeän tunnetta sillä mietin, että ”kuinka olen päästänyt itseni tähän pisteeseen?”, ”miehän joogaan ja meditoin, ei näin pitänyt käydä”, ”mitä ihmiset ajattelevat?”, ”olen epäonnistunut”….ja tämä rumba täytyi käydä läpi.

Tuntui niin pahalta viettää aikaa näiden ajatusten ympäröimänä koska olin tilanteessa, johon en ollut halunnut päätyä ja jonka myöntämistä karttelin kuukausia. Rehellistä ja suorastaan raakaa. Olin niin pettynyt itseeni sillä hetkellä. Kuinka olinkaan tehnyt tämän itselleni? Olin kieltänyt väsymyksen monta kuukautta sillä uskoin siihen jo itsekkin. Perustelin mm. keskittymiskykyni ja muistini heikentymisen ja pätkittäisten yöunien aiheuttaman univelan johtuvan lääkityksestä ja jatkuvasta kivusta ja varmasti nekin vaikuttivat osaltaan. Saatuani lääkkeet vaihtoon en ollut enää samanlaisessa lääkepöhnässä mutta silti käytöksessä näkyi samoja stressin luomia tapoja. Meditaatio on auttanut minua rentoutumaan ja rauhoittumaan mutta tässä on kohdattu koko vuoden ajan vastoinkäymisiä ja tilanne eteni haasteineen sellaiseen pisteeseen, että liika oli liikaa, minulla ei ole ollut uupuneena voimavaroja kohdata niitä ja nyt olen saanut jälleen opetuksen ja olen myös toistanut omassa käytöksessäni vanhoja malleja. Sekin on aiheuttanut mielessä ristiriitaa. Olen miettinyt myös paljon, että mistä olen kaivanut voimavarani pakenemiseen? Kun koen, ettei minulla ole ollut voimia ja haluja asioiden kohtaamiseen. Voitte varmaan kuvitella miltä tuntui myöntää itselleen näitä faktoja? Aluksi todella pahalta, fyysiset tuntemukset kehossa painoivat minua alaspäin ja mielessä sinkoili väitteitä, perusteluja ja kysymyksiä. Pahaolo johtui siitä kun stressi oireilee myös kehollisesti ja ajatukseni, suorat toteamukset ja tuntemukset herättivät kehossa stressitilan ja sympaattisen hermoston toiminnan.

Mie olin kieltänyt väsymyksen ja perustellut käytökseni johtuneen siitä kun olin huolissani käden toipumisesta ja tilanteen etenemisestä, silloin odotin vielä aikaa käsikirurgille. Puhuin eilen kaverin kanssa pitkän puhelun, jossa kerroin torstain ja perjantaiaamun tapahtumista ja hänellekkin kerroin kuinka olin kokenut tässä asiassa häpeää ja kuinka häpesin sitä, että minua hävetti. Minua hävetti oma tilanteeni kunnes tunne muuttui. Seuraavaksi ajatuksissa pyöri hetken aikaa kysymys ”mitähän muut ajattelevat?” Minua alkoi aika pian ärsyttämään omat ajatukseni ja totesin, että ihan sama!! Tämä on nyt tilanne ja työstän asiaa tavoilla, jotka sopivat minulle ja yksi niistä on kirjoittaminen. Tässä ei ole mitään hävettävää eikä väsymyksen ja uupumisen myöntämisessä ääneen ole mitään hävettävää tai väärää.

Olen sen asenteen suhteen tehnyt paljon töitä ja tässä kohtaa on hyvä ottaa oppi käyttöön. Tämä ei ole uhoa ja minut tuntevat ihmiset voivat sanoakkin, ettei uho kuulu minun tapoihini. Olen oppinut ilmaisemaan itseäni suoremmin vaikkakin tyylini onkin sellainen pehmeähkö. Totesin myös olevani riittävän väsynyt jättämään tämän ”mitähän muut ajattelevat?” kysymyksen pois matkastani. Ajatukset saattaa käydä välillä pieniä mutkia tämän lähettyvillä mutta jooga on opettanut minulle ettei minun tarvitse tarttua siihen ajatukseen.

Väsymyksen ja voimattomuuden tunteet saivat minussa aikaan uupumisen ja tämä tuntuu henkisesti todella voimakkaalta. Olen ollut väsynyt mutta käynyt ylikierroksilla ja normaalien päivittäisten askareiden hoitaminen on ajoittain tuntunut aiheuttavan jopa stressitilaa..ainoat tilanteet, joissa mie olen saanut itseni rentoutumaan viimeisen puolen vuoden aikana on yinjooga- ja meditaatiohetket mutta minun pitäisi saada sitä samaa rentouden tunnetta myös harjoitusten ulkopuolelle. Äidilleni sanoin eilen puhelimessa, että mie olen aina ollut huono vain makaamaan sohvalla mutta just nyt se olisi sitä mikä olisi hyväksi. Oen ajatellut aiemmin ettei sellainen vain yksinkertaisesti ole minun juttuni kun miehän rentoudun tekemällä…näinköhän se menee? Muutin asetelmaa tässä ajatuksessa ja jatkoin äidilleni, että tekeminen on myös vienyt kuitenkin pohjimmiltaan ajatuksia pois niiden asioiden luota, joita olen halunnutkin kartella. Tämä voi kuulostaa yksinkertaiselta koska sitähän se onkin mutta minulle se oli merkittävä oivallus.

Ajatukset risteilevät kirjoittaessani sillä mie prosessoin tässä samalla tätä tilannetta. En saa aivan kaikesta kiinni mutta nyt kun työstäminen alkaa tämän kirjoituksen myötä, uudet ajatukset saavat tilaa sen myötä kun kirjoitan nämä asiat jotka ovat nyt päällimmäisenä mielessä. Mie olen aika sitkeä tapaus joka toistelee, että ”nyt on vaan jaksettava vielä hetki niin kyllä ne asiat järjestyy”. Ja tähän mie uskonkin, asiat järjestyy tavalla tai toisella. Uupuneena mieli ei kuitenkaan jaksa eikä pysty miettimään tulevaa ja edessä olevia asioita vaan itseään on ohjattava tällä hetkellä vaikeimpaa kohti, eli kohti läsnäoloa tässä hetkessä.

Tulevaisuudessa on paljon kysymysmerkkejä mutta olen koittanut muistutella itselleni, että ei se haittaa. Minulla ei tarvitse olla vastauksia eikä valmista suunnitelmaa just nyt. Aika näyttää kuinka oikean käteni sormet kuntoutuvat ja millainen kädestä tulee. Nuorena ihmisenä minulla on esimerkiksi uudelleenkouluttautumismahdollisuus ja tulevaisuus näyttää, että mikä minusta tulee isona. Mie haluan nähdä, että minua varten on uusia mahdollisuuksia menetettyjen sijaan mutta ajatusten juoksu on pysäytettävä koska juuri tällä hetkellä uupumus nappaa asioista kiinni ja saa aikaan minussa levottomuuden tunteita. Nyt sanon vain lempeästi itselleni: On aika lopettaa pakoonjuokseminen ja kieltäminen. On aika pysähtyä.

Minkälaisia kokemuksia teillä on uupumisesta?

💗 Marru

Kommunikointi ja pienetsuuret eleet, jotka tulevat suoraan sydämestä

Ne pienetsuuret eleet, jotka yllättävät, tuovat turvaa, lämpöä, rakkautta, myötätuntoa tai osoittavat kunnioitusta. Pienet eleet elämässä, parisuhteessa, ystävyyssuhteissa tai vaikka työpaikalla tuovat iloa ja antavat voimaa kun ne tulevat suoraan sydämestä. Vilpittömyys ja ystävällisyys antavat voimavaroja mielelle ja auttavat meitä myös vaikeissa tilanteissa vahvistaen ihmisten välisiä tunnesiteitä lämpimien kokemusten myötä. Mie tykkään siitä ajatuksesta, että vähemmän on enemmän ja pienet eleet, jotka tulevat suoraan sydämestä saavat minut tuntemaan enemmän lämpöä kuin isoltakin tuntuvat teot, joissa ei ole mukana sitä vilpittömyyttä ja sitä tunnetta joka nostaa sen lämmön ja lähimmäisen rakkauden pintaan.

Pienet eleet kuten kadulla vastaantulevan tuntemattoman suoma hymy tai ystävällinen katse piristää silloin kun itse on väsynyt ja vaikkapa tuntemattoman ihmisen ele kuten ulko-oven avaaminen tuo hyvän mielen. Sitä näkee ja kokee enemmän kun nostaa katseen ylös sieltä tien pohjalta. Kaupasta lähtiessä myyjälle suunnattu kiitos hymyn kera voi kantaa häntä pitkälle päivään tai parhaimmassa tapauksessa jopa pelastaa kyseisen myyjän loppupäivän.

Nämä ovat ilmaisia eleitä ja pieniäsuuria asioita, joita usein erehdytään pitämään itsestäänselvyyksinä sillä sitä ne eivät välttämättä tänä päivänä ole. Kaduilla ja työmaailmassa kiidetään tuhatta sataa ja päivän päätteeksi suunnataan väsyneenä kauppaan ja päällimmäisenä on ajatukset kotiin pääsystä ja arjen askareista. Työpäivä on läpsinyt pitkin poskia ja tunteet on pinnassa, ja ystävällisyys voi herättää tällaisissa tilanteissa vastareaktion omien fiilisten pohjalta ”miksi minun pitäisi olla tuntemattomalle mukava” tai ”mitä se tuokin tuossa hymyilee kun mulla ketuttaa”, mutta miksi sitä kiukkua ja turhautumista pitäisi välittää ympärilleen? Pienet kauniit eleet tutuilta ja tuntemattomilta voivat muuttaa niitä fiiliksiä ja antaa loppupäivälle uusia mahdollisuuksia.

Kommunikoinnista

Joistakin ihmisistä oikein huokuu hyvä ja lämmin fiilis ja kanssakäyminen tuntuu luontevalta. Vastavuoroisuus ja molemminpuolinen kunnioitus vahvistaa kanssakäymistä ja esimerkiksi itselleni kunnioitus on yksi tärkeimpiä asioita kuuntelutaidon lisäksi. Ihminen voi saada tukea ja rohkaisua tilanteisiin juttelemalla ja käymällä läpi tunteita ja kokemuksia esimerkiksi ystävän kanssa. Juttutuokioissa selviää moni asia kuten se osaako molemmat osapuolet kuunnella ja saavatko molemmat mahdollisuuden puhua. Kuuntelemisen taitoa ei kaikilla syystä tai toisesta johtuen ole tai kuunnella osataan mutta toisen asiat eivät yksinkertaisesti kiinnosta. Joku voi kuunnella vain pakon edessä eli odottaen vuoroaan päästäkseen itse kertomaan ajatuksiaan ja omia asioitaan.

Toisen huomioonottaminen on tärkeää ja kommunikointi on vastavuoroista. Kuuntelemalla ja kommentoimalla osoitat olevasi kiinnostunut toisen ihmisen elämästä. Sitten on niitä tapauksia, jotka keskittyvät elämään oman elämänsä keskiössä, ottavat huomion itselleen ja jopa vaativat sitä ja kertovat asioistaan mutta eivät huomioi toista ja lähestyvät vain silloin kun ovat jotain vailla. Toinen, kuunteleva osapuoli saa niskaansa asiat ja kun ajatukset on saatu purettua, voidaan keskustelu päättää. Tällaiset ihmiset, jotka ajattelevat lähinnä vain omaa napaansa eivätkä anna esimerkiksi tukea ovat itsekkäitä ja ajattelemattomia. Koen, että tällaiset ihmiset kokevat olevansa parempiä syystä tai toisesta johtuen ja heillä puuttuu empatia sekä sympatiakykyä.

Tällainen itsekkyys saa minut voimaan pahoin ja aiheuttaa itsessäni vastareaktion. Toinen osapuoli kuuntelee ja antaa olkapäänsä tueksi ja häntä käytetään itsekkäästi omien tarpeiden mukaan. Huomioonottaminen voi olla niinkin yksinkertainen juttu kuin ”Mitä kuuluu?”-kysymyksen esittäminen. Miekin olen törmännyt tällaisiin tapauksiin ja kutsun heitä energiasiepoiksi enkä ole tietoisesti tällaisia ihmisiä pitänyt pitkään elämässäni koska..miksi pitäisin? Voin valita sen sijaan elämääni ihmissuhteita, joissa pätee molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus.

On antoisaa käydä keskusteluja uusien tuttavuuksien ja vanhojen ystävien kanssa, joiden kanssa kemiat kohtaavat, heittää välillä aivot narikkaan ja nauttia pienistä asioista yhdessä. Jakaa onnistumiset ja surut, kyseenalaistaa elämän tapahtumia ja olla ymmärtämättä ihan kaikkea.

Mie arvostan ihmisiä, jotka osaavat olla onnellisia toisten saavutuksista ja osoittavat sen eivätkä ensimmäisenä ajattele, että onnistuminen kuuluu vain heille itselleen. Arvostan ihmisiä joiden kanssa voi jakaa onnistumisen tunteet pelkojen voittamisessa sen sijaan, että toisen onnistumisen ajatellaan olevan itseltään pois. En tarvitse elämääni ihmisiä, joilla ei ole tajua lähimmäisten kunnioituksesta tai jotka eivät vilpittömästi halua olla osa elämääni..kuka ylipäätään tarvitsee tai haluaa sellaista ”ystävää”? Viime aikoina mie olen muuten huomannut omien tuntemusteni olleen pelottavan usein oikeassa, aistin tapahtuvia muutoksia välimatkojenkin takaa ja jokin ääni (intuitio?) varoittelee mikäli se on tarpeen. Aikoinaan olen ollut aivan liian sinisilmäinen, haluan uskoa yleisesti ihmisten hyvyyteen mutta en halua enää päästää elämääni ihmisiä, jotka ovat katkeria, kateellisia tai omahyväisiä, sellaiset persoonat ovat kuin myrkkyä.

Ihmisen perusluonne on tietynlainen huolimatta elämäntilanteista, tietenkin tapahtumat kasvattavat ja voivat vaikuttaa voimakkaastikkin ihmisen persoonaan mutta pohjimmiltaan ihmisen perusluonne on nähtävillä tilanteessa kuin tilanteessa. Ihmissuhteet ja kommunikointi eivät omien kokemusteni pohjalta ole yksinkertaisia asioita. Joskus ihmissuhteissa herätään siihen kuinka ollaan ajauduttu erilleen tai koetaan jonkin muuttuneen suhteessa, esimerkiksi kunnioitus ei tunnu tai näy kommunikoinnissa eikä keskustelu ei suju enää luontevasti tilanteen muuttuessa. Vastavuoroisessa keskustelussa ajatukset saavat uusia näkökulmia, olen lukuisat kerrat saanut itseni vapautettua vääristyneistä ajatuksista ja havahtunut pohtimaan kuinka suhtaudun omiin ajatuksiini. Mie saan hyviä fiiliksiä saadessani jakaa ystävien kokemuksia ja saadessani myötäelää tilanteita. Yhdessä koetut tilanteet antavat myös minulle mahdollisuuden miettiä omaa käytöstäni muita kohtaan ja mahdollisuuksia kehittyä erityisesti avoimen kommunikoinnin myötä. Mieli rauhoittuu ja mahdolliset ajatusten solmut aukeavat. Mikä teille on tärkeää kommunikoinnissa?

”The biggest communication problem is we do not listen to understand. We listen to reply.”

❤ Marru

Liian ankara itselleen?

Monet ovat varmaan törmänneet usein siihen, että itseään kohtaan ollaan erittäin ankaria ja vaativia. Usein liiankin. Se asenne, jonka mukaan kaiken voisi aina tehdä paremmin, ei mielestäni palkitse pidemmän päälle, jos omista tekemisistään ja onnistumisistaan ei osaa antaa itselleen kiitosta. Kunnianhimo ja motivaatio ovat hyviä piirteitä mutta voivat kääntyä myös ihmistä vastaan jos ne ajavat puhtaaseen täydellisyyden tavoitteluun joka väsyttää ihmisen mielen ja kehon. Ollaanko me opittu tässä nyky-yhteiskunnassa ajattelu -ja asennemalli, jonka mukaan ihmisen on vain kuroteltava korkeammalle ja korkeammalle, suoritettava enemmän, paremmin ja ylitettävä itsensä päivittäin? Positiivisessa kannustamisessa ei ole mitään väärää ja tämän pohdiskelun sisältö pyöriskeleekin enemmän riittämättömyyden tunteiden ja liiallisen vaativuuden parissa. Onko superihmisyys on muodikasta? Jatkuvasti todistellaan joko itselle tai muille jotakin. Se on surullista. Nykyisin puhutaan kuitenkin paljon kohtuudesta, sallimisesta ja lempeydestä. Siitä mie pidän. Nämä piirteet antavat meille mahdollisuuksia asennoitua itseämme kohtaan pehmeämmin ja nämä asenteet voivat kannustaa meitä poispäin riittämättömyyden tunteista.

Itselleen asetetaan usein liian kovat paineet ja tekemisen asenne muuttuukin sitä myöten suorittavaksi ja hauskuus, mielekkyys katoaa. Mikä meitä ohjaa liialliseen ankaruuteen ja tyytymättömyyteen? Onko se loputon pelko epäonnistumisesta? Häpeästä? Riittämättömyydestä? Onko taustalla opittuja ”selviytymiskeinoja”? Kaikki nämä edellä mainitut ovat kuitenkin luonnollisia tunteita ja mie haluan kannustaa siihen ajatteluun, että on vähintäänkin ok elää hetkittäin näidenkin tunteiden kanssa. Toisaalta, voiko tulla vauhtisokeus ja onnistumiset nostavatkin riman niin korkealle vauhdissa, että jäämme ikäänkuin sinne imuun? Onko itseasetetut tavoitteet ja odotukset realistisia vai onko tapana perukseltaan vaatia itseltään jatkuvasti liikoja? Miksi me pelkäämme inhimillisyyttä sillä tunteethan ovat tarkoitettu elettäväksi ja koettavaksi?

Tunnemaailma antaa meille valtavasti mahdollisuuksia oman käytöksen ja ajatusmaailman kehittämiseen. Kaikki lähtee kuitenkin ihmisestä itsestään ja omaa asennetta itseään kohtaan on täysin mahdollista kehittää mutta se vaatii uskallusta ja halua. Toisinaan myös elämä opettaa kokemusten kautta, haluttiin me tai ei. Nämä tällaiset sisäiset ja henkiset asiat vaativat aikaa ja sitäkin, että uskalletaan myöntää oma inhimillisyys, epätäydellisyys ja erehtyväisyys. Peiliin katsominen voi tuntua pahalta, ajatukset voivat ottaa juoksuvauhdin ja mieli hämmentyy. Voi hyvinkin olla, että tällainen asenteiden prosessointi nostaa päällimmäiseksi asioita ja kokemuksia menneestä ja mieli koittaa turvautua jo niihin opittuihin ja sisäistettyihin malleihin. Nehän ovat tuttuja ja turvallisia.

Ihmisiä pusketaan aina vain kohti jotain ”parempaa, suurempaa ja hienompaa”. Voi kaiketi sanoa, että positiivisen kannustamisen ja yli-inhimillisen puskemisen raja voi olla kuin veteen piirretty viiva, kuinka nämä erotetaan toisistaan ja miten se raja määritellään? Olen aikoinaan kirjoitellut innostuksissani ajatuksiani siitä kuinka nykyhetkessä voi keskittyä olemaan parempi versio itsestään, pohjautuen puhtaasti omiin valintoihin ja nämäkin ajatukset ovat nykyään ottaneet pehmeämpiä vaikutuksia ja niitä tuonkin esille. Elämä on opettanut yllätyksellisyydellään minua ja jouduttuani rauhoittamaan omaa tahtiani tai saatuani (?) se mahdollisuus (vaikkakin se on tuntunut epäreilulta erityisesti aluksi), on ajatusten työstäminen syventynyt. Pakon edessä pysähtyminen voi luoda kauniita muutoksia suhtautumisessa itseensä vaikka tilanne voisi tuntua aluksi kohtuuttomalta ja näitä tarinoita riittää, onneksi.

Arvostan ihmisiä, jotka omalla esimerkillään innostavat ja motivoivat muita ja arvostan vielä enemmän heitä, jotka auttavat esimerkillään ja toiminnallaan suuntaamaan ihmisten asenteita juuri sitä lempeyttä ja kohtuutta kohtaan. Koen, että elämässä on mahdollisuuksia elää onnellisena kun kokee ja uskoo, että riittää. Olen mietiskellyt tätä riittämättömyyden tunnetta ja syitä siihen. Riittämättömyyden tunne ohjaa usein siihen, että täytyy osata enemmän ja paremmin mutta nekään eivät riitä. Niin omat kuin ulkopuolisten luomat odotukset ja paineet patistavat meitä siihen ja ihminen voi saada ensikosketuksen näihin jo elämän alkumatkalla, esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa. Varhaiset kokemukset muokkaavat meitä ja vaikuttavat nuoren ihmisen mielen kehitykseen. Ei ole mikään ihme, että ankara suhtautuminen tuntuu kasvaneen ja juurtuneen kiinni omaan selkärankaan. Usein isot mullistukset elämässä tai esimerkiksi yllättävät muutokset terveyden saralla tai elämäntilanteessa herättelevät ihmistä ja nämä kokemukset voivat saada silmät aukenemaan uudella tapaa. Kun koetaan, että vuosien ajan eletty elämä kovien vaatimusten ja alati kohoavien rimojen alla ei loppujen lopuksi olekkaan tehnyt ihmisestä sen suurempaa tai elämästä sen onnellisempaa, jokin muuttuu. Ehkä mielessä loksahtelee hyvällä tavalla palaset paikoilleen ja samalla uusille ajatustavoille löytyy tilaa. Vanhasta luopuminen tunnetusti luo tilaa uudelle.

Ylpeys ja kunnianhimo ovat sellaisia piirteitä ihmisessä, jotka ohjaavat määrätietoisesti kohti tavoitteita mutta ne voivat myös kannustuksen sijaan väsyttää ja viedä vallan inhimillisyydestä. ”Vähempi kuin 110% ei riitä”, – ajatus kaikilla elämän osa-alueilla ei mielestäni pidemmän päälle luo sellaista elämää, jota jaksaa pitkään mutta se voi kuulostaa muodikkaalta sanoa. Kertoa, ettei ”tyydy vähempään”. Tämän perustelen puhtaasti omilla kokemuksillani, vuosia sitten arvotin kaikki samaan keskipisteeseen tai ainakin se oli pyrkimyksenä koska halusin osoittaa olevani tehokas ja kunnianhimoinen. Keskiössä olivat parisuhde, perhe, ystävät, harrastukset, opiskelu ja arkiset askareet..ja lopputuloksena tunsin kuinka olin väsynyt näillä jokaisella osa-alueella. Vaadin sitä täyttä panosta itseltäni, ja vielä enemmän. Ihan aluksi tähän havahduttuani aloin puolustella asiaa itselleni sillä minussa heräsi voimakas syyllisyyden ja riittämättömyyden tunne kun visioin itseäni tekemässä vähemmän..vaikka tosiasiassa saavutin enemmän kun hellitin hieman. Oli haastavaa saada mieli mukaan muutoksiin, ääni takaraivolla koitti herätellä sitä kuuluisaa suorittajaa ja kilpajuoksijaa ja välillä sainkin tietoisesti jarruttaa ja pysäytellä itseäni.

On vapauttavaa ja palkitsevaa päästää irti elämää pitkään ohjanneista ”minun pitää” ja ”minun on pakko” ajatuksista, jotka pohjautuvat muualta opittuihin asenteisiin ja keskittyä kuuntelemaan omaa ääntään. Voit yllättyä lopputuloksesta.

❤ Marru

Hetkinen?

Onko teille käynyt tilanteita, jolloin olette havahtuneet elämässä tapahtuvien tilanteiden keskeltä ajattelemaan, että mitä ihmettä tässä nyt tapahtuu? Itselleni on ja niitä hetkiä tulee vastaan juuri paraikaakin. Välillä sitä mennään myrskyn silmässä tai elämä tuntuu kulkevan hyvän flown kannattelemana ja toisinaan tuntuu kuin elämä olisi miltei pysähdyksissä. Tuntuu, ettei tapahtumien perässä meinaa pysyä ja usein asioiden käsittely tapahtuu viiveellä sillä mieli pureskelee asioita pienissä osissa. Toisinaan itsensä on löytänyt voimakkaasta tapahtumien imusta, jolloin asioita toisen jälkeen on tapahtunut hurjaa vauhtia ja pysyäkseen mukana on saanut pitää kaksin käsin kiinni kyydistä kunnes on tapahtunut jotain mikä on saanut pysähtymään kokonaan tai ainakin hidastamaan vauhtia. Pikakelauksella tapahtuneiden asioiden pariin on pitänyt pysähtyä jälkeenpäin sillä kovassa vauhdissa asioihin ja omiin ajatuksiin on saanut vain pikaisen pintakosketuksen. Ja jos haluaa kieltää tai sulkea sydämensä tapahtumilta niin sekin onnistuu vauhdin myötä kun keskittyy vain tulevaan ja kääntää selkänsä jo tapahtuneille asioille.

Jokaisella tulee vastaan niitä tilanteita, jolloin tuntuu kuin olisi oman elämänsä sivustaseuraaja. Tapahtumat ja tilanteet voivat tuntua hämmentäviltä, epäreiluilta ja ”tapahtua juuri pahimpaan aikaan”. Ihminen oppii kontrolloimaan ja suunnittelemaan omaa elämäänsä mutta me emme voi itse ohjailla kaikkia tapahtumia emmekä voi vain yksinkertaisesti päättää kaikesta. Luonnollisesti meissä itsessämme on valtavasti voimaa ja meillä on mahdollisuuksia ohjata elämää haluamaamme suuntaan mutta nämäkään eivät vielä takaa, että elämä toteutuu niinkuin itse sen olemme suunnitelleet ja käsikirjoittaneet.

Mie kannustan itseäni ja ihmisiä siihen ajatteluun, että on meille itsellemme hyväksi kun opettelemme hyväksymään ympärillämme tapahtuvat erilaiset tilanteet. Jos me halutaan esimerkiksi kieltää tosiasiat ja taistella tapahtumia vastaan, kyseiset ajatukset vahvistuvat entisestään ja kieltäminen vie energiaa, vie meitä kauemmas itsestämme ja aiheuttaa sellaista yleistä levottomuuden tunnetta.

Ei ole väärin tuntea kaikenlaisia tuntemuksia, tuntea vastoinkäymisten musertavan, tuntea, epäreiluja tilanteita tai kyseenalaistaa, miksi asiat tapahtuu juuri itselle. Ihminen saa tuntea surua, turhautumista ja epävarmuutta. Ihminen saa myöntää ääneen pettymyksen tunteet ja saa kysyä onko tehnyt jotain väärää kun eteen tulevat tilanteet tuntuvat vain imevän syvemmälle. Se on kaikki täysin luonnollista. Tiedätte sanonnan ”kuin halolla päähän lyöty”, sellaisiakin yllättäviä tilanteita tulee vastaan ja ne hetket testaavat ihmistä ja halua selviytyä.

Minun mielestä tunteet saa ilmaista vapaasti niin kasvotusten kuin julkisestikkin. Avoimuus tässä ilmaisussa vapauttaa meitä ja voi rohkaista myös toisia, avoimuuden myötä voi käydä mielenkiintoisia keskusteluita ihmisten kanssa, jotka antavat uusia näkökulmia ja kannustusta. Yleisesti ajateltuna ihmiset miettivät liikaa mitä muut ajattelevat jos tunteita puretaan julkisesti (on myös avoimia ihmisiä, jotka tuovat muiden eteen isoja tunteita ja kutsuvat avoimuudellaan ihmisiä seuraamaan elämäänsä).

Kokemusten ja tunteiden purkaminen ja omien henkilökohtaisten asioiden käsittely voi myös herättää vastareaktioita kuten itselläni on käynyt. Se on muuten kumma juttu miksi sellaiset ihmiset seuraavat esimerkiksi minun elämää vaikka minun tyyli kirjoittaa ja ilmaista asioita ärsyttää. Kohtaamisen sijaan kirjoitellaan nimimerkkien takaa asiattomia viestejä ja puretaan sitä omaa pahaaoloa. Toisaalta, jos se omaa oloa helpottaa niin mikäs siinä, mulle saa avautua (tähän iso naurunaama). Toivoisin kuitenkin, että yleisesti tietäisin kenen kanssa näitä ajatuksia vaihdan sen sijaan, että siellä niminerkkien takana piilotellaan. Mie saan joogasta ja hengitysharjotuksista apua, ajatukset selkeytyy ja oma olo rauhoittuu yleisesti ja olen näistä tuntemuksista paljon kertonutkin esimerkiksi somessa.

Nämä ”hippeilyt” sun muut kuten mulle on niitä kuvailtu ”palautteissa” aiheuttavat suurimpia vastareaktioita. Mie olen yhden viestin mukaan ”hurahtanut” ja kirjoittajaa tympi jooga-aiheiset instapäivitykset, joissa kuvailen omia fiiliksiä harjoitusten lomassa ja jälkeen. Yhden hengitysaiheisen päivityksen jälkeen sain viestin, jossa kerrottiin, että ”mie kuulemma uskon vääränlaisiin asioihin ja on surullista kun fiksu, nuori ihminen menee hukkaan”. ….niin. Mitä ajatuksia nämä minussa herättivät? Minun mielestä hengitys ja hengittäminen ovat täysin luonnollisia asioita ja uskallan väittää, että muillakin on saman tyyppisiä ajatuksia hengityksen merkityksestä ja kokemuksia siitä kuinka omalla hengityksellä pystyy vaikuttamaan fyysisesti esimerkiksi tilanteissa, joissa kaivataan rauhoittumista. Tärkeintä tässä on kuitenkin se, että minusta tuntuu hyvältä näiden omien hörhöilyjeni kanssa. Mie voin hyväksyä senkin, että joku on kanssani eri mieltä ja sen, että joku ei minua hyväksy sillä en yksinkertaisesti kaipaa sellaisen ihmisen hyväksyntää enkä halua selitellä saatikka puolustella omia näkemyksiä ja uskomuksia. Voin kyllä kertoa asioista mutta jätän täysin vastapuolen päätettäväksi kuinka asiaan suhtaudutaan sillä mulla ei ole tarvetta tyrkyttää.

Omalle kohdalle sattuvat tilanteet kasvattavat ja vahvistavat meitä. Ajoittain tuntuu, että elämä on yksi iso testi, jossa kokeillaan meidän kykyä sopeutua ja hyväksyä asioita. Nämä haastavat tilanteet opettavat itselleni lempeyttä ja ovat opettaneet minulle, että kokemusten salliminen ja hyväksyminen ovat todella hyviä vaihtoehtoja ajatusten välttelemiselle. Mie olen kuluttanut aikoinaan niin valtavasti energiaa ja aikaa asioiden kieltämisellä ja olen kehittynyt valtavasti. Sen jälkeen kun nostin tunnemaailman kissoja pöydille, annoin itseni särkyä sirpaleiksi, oksensin ulos asioita niihin liittyvine tunteineen ja lopetin vuosien ajan kestäneen pakoonjuoksun, minussa ja ajatusmaailmassani tapahtui jotakin mullistavaa. Mie olen toivottanut myös ne ei-toivotut tunteet tervetulleiksi ja olen saanut kiinni ajatuksesta, että hyväksyn sellaisenaan tietyt tapahtumat, jotka ovat aluksi tuntuneet täysin kohtuuttomilta ja epäreiluilta sen sijaan, että olisin vanhaan malliin joko kieltänyt tai yrittänyt muuttaa jo tapahtuneita tilanteita.

Mietiskelen, että kuinka olen edes kuvitellut voivani muuttaa jo tapahtuneita asioita? Sehän ei ole millään mahdollista. Mutta pystyn vaikuttamaan nykyhetkessä siihen kuinka suhtaudun ja hyväksyn. On ollut melkoinen tie oppia antamaan asioiden myös olla sellaisia kuin ne ovat. Hyväksyminen ohjaa hyvinvoinnin kannalta parempaan suuntaan kuin negatiivinen suhtautuminen kielteisiltä tuntuviin kokemuksiin ja tunteisiin.

Näissä ajatuksissa kohti viikonloppua ja aamupäivän ohjattua meditaatiohetkeä. P.S. Mie rakastan tätä ”hippeilyä” 💗

Heidin kynästä: Sitten eräänä päivänä kokeilin opiskelupaikassani joogaa…

Ihmisten tarinoita

Hei lokakuu ja lukijat! Kiitos kannustavista viesteistä ja mukavaa kuulla, että te olette siellä edelleen vaikka viimeisten kuukausien aikana kirjoituksia onkin ilmestynyt epäsäännölliseen tahtiin. Vierailevien kirjoittajien juttusarja on on saanut hyvää palautetta, mistä olenkin mielissäni ja tänään Marru Marmelaadi-blogissa on luettavana Heidin tarina. Meitä yhdistää Heidin kanssa muun muassa JOOGA. Tämä viisikirjaiminen sana, joka kätkee sisäänsä niin valtavasti tunteita, mahdollisuuksia, pelkoja, epämukavuuksia ja onnistumisia.

Heidin tarina

Lahjakas, kuin syntynyt tekemään jotain, omistautunut, parempi kuin muut, intohimoinen… ovat sanoja, jotka jo pienestä asti olen palavasti halunnut yhdistää itseeni jossain elämäni osa-alueella. Ne eivät kuitenkaan ole istuneet minuun tai tekemisiini mitenkään. Minä en ole lapsesta asti ollut erityisen taitava tai lahjakas jossain tietyssä asiassa, en ole kuluttanut päiviäni johonkin palavasti ja intohimoisesti rakastamaani asiaan, en ole oikein koskaan ollut missään parempi kuin muut vaan joukosta on aina löytynyt helposti joku, joka on ollut ylivoimaisesti parempi. Olen aina halunnut kokeilla uutta ja rohkeasti ottanut uudet haasteet vastaan. En kuitenkaan ikinä tiennyt, mitä oikeasti haluaisin tehdä tai miksi oikeasti haluaisin tulla. Oman hortoiluni vuoksi olen aina kadehtinut niitä, jotka ovat jo pienestä asti olleet omistautuneita jollekin, äärimmäisen lahjakkaita jossain tai ovat tienneet unelma-ammattinsa jo alaluokilla ollessaan. Olen kuitenkin jo tuolloin omannut ”minä voin tehdä tai oppia aivan mitä vain/minusta on mihin vain” -asenteen, vaikka elämässäni onkin aina ollut myös sellaisia, jotka ovat epäilleet ja kyseenalaistaneet mahdollisuuksiani onnistua heidän mielestään minulle liian vaativiin asioihin.

Ala-asteikäisenä löysin lentopallon. Palloilusta tuli äkkiä minulle äärimmäisen tärkeä osa elämääni siitäkin huolimatta, että olin joukkueessa ulkopuolinen ja kaikki muut kavereita keskenään. Olen onnekseni ollut aina sisäisesti niin vahva, että tuo seikka ei saanut minua murtumaan vaan jatkoin harrastuksen parissa vuosia. Pitkillä turnausreissuilla sain aina poikkeuksetta kavereita toisten joukkueiden pelaajista ja minulla oli noiden viikonloppujen aikana aina hauskaa. Nautin pelaamisesta ja tiesin olevani siinä hyvä, vaikka tiesin myös, etten joukkueeni paras ollut. Jossain vaiheessa harrastus jäi, koska paloni ei enää riittänyt kannattamaan minua henkisesti sen ulkopuolisuuden yllä. Koin saaneeni jo kaiken, mitä kyseinen joukkue minulle pystyi antamaan.

Yläasteelle siirryttäessä luotin ja uskoin, että saisin vihdoin kavereita ympärilleni. Aloitin opinnot yläasteella ja pian ensimmäisen syksyn alettua huomasin olevani edelleen yhtä ulkopuolinen kuin aiemminkin. Mitä enemmän koin ulkopuolisuuden tunnetta, sitä enemmän yritin ja, mitä enemmän yritin, sitä enemmän seuraani karsastettiin. Kierre oli hurja. Olin hyvä koulussa ja numeroni olivat poikkeuksetta hyviä tai kiitettäviä. Luokallamme olin keskitasoa, koska luokassamme oli poikkeuksellisen paljon äärimmäisen hyvin koulussa menestyviä oppilaita. Myös yläasteen aikana ystävystyin leirikoulujemme tai vastaavien aikana toisten koulujen oppilaisiin ja viihdyin äärimmäisen hyvin. Paluu arkeen tuntui aina kovalta tuollaisen jälkeen.

Lukion alkaessa luottoni siihen, että kaikki tulisi menemään entistä paremmin, oli jälleen korkealla. Sainkin lukion ensimmäisenä päivänä elämäni ensimmäisen, elämäni parhaan ystävän. Viisitoista vuotta ylioppilaaksi valmistumisen jälkeenkin voin sanoa hänen olevan edelleen yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä, vaikka olemmekin asuneet eri paikkakunnilla jo tuon samaisen 15 vuoden ajan. Lukion ensimmäisen vuoden aikana aloitin uuden harrastuksen tuttuni innoituksesta. Aloin harrastaa muay thai -nyrkkeilyä. Vaikka tuttuni edistyi minua nopeammin, koin olevani hyvä ja tunsin, että ahkeralla harjoittelulla ja omistautumisella lajille, minusta voisi tulla siinä mitä vain. Panostinkin harjoitteluun ja nautin joka hetkestä. Ystävystyin seuran muihin harrastajiin ja kehityin hurjaa vauhtia. Nautin harrastuksesta todella paljon! Kunnes sairastuin. Sairastuin keuhkokuumeeseen ja sairastin todella pitkään. Treenit jäivät pitkäksi aikaa ja palo harrastuksen pariin hiipui hiljalleen.

Lukion jälkeen en edelleenkään tiennyt, mitä haluaisin tehdä. En edelleenkään tiennyt, mitä halusin opiskella eikä minulla edelleenkään ollut aavistustakaan siitä, mitä haluaisin tehdä lopun elämäni ajan. Tiesin vain sen, etten halunnut lähteä opiskelemaan jotain, jonka kokisin vähän ajan päästä turhaksi. Koin, että tuollaisessa tilanteessa opiskeluni sekä aikani vain menisivät hukkaan. Päätin pitää välivuoden. Tuon välivuoden jälkeen hain töitä lähestulkoon kaikkialta ympäri Suomea ja lopulta sain töitä nykyisestä kotikaupungistani ja muutto uuteen kaupunkiin tapahtui viikossa. Olin täynnä tarmoa ja intoa. Päätin, että ajat muuttuvat ja teen tulevaisuudestani kirkkaan. Olin pian samassa tilanteessa kuin olin ollut koulujeni alkaessa. Olen aina ollut äärimmäisen sosiaalinen ja halunnut kavereita, mutta en ollut oppinut aiemmista virheistäni vaan yritin jälleen kovaa, liikaa. Sain kuitenkin myös oikeita kontakteja ja aitojakin ystäviä matkan varrella.

Tutustuin vuosien saatossa puolisooni ja elämä vei eteenpäin. Olin kuitenkin todella eksyksissä edelleen oman elämäni kanssa. Kun saimme esikoisemme, päätin, että minun olisi otettava napakalla otteella kiinni omasta elämästäni. Huomasin välivuoden venähtäneen kymmeneen ja olevani edelleen aivan yhtä eksyksissä. Sitten eräänä päivänä luin opinnoista, jotka tarjosivat sitä, mitä olin tietämättäni etsinyt. Liikunta ja urheilu olivat olleet aina iso osa elämääni, mutta huippu-urheilijaksi minusta ei koskaan ollut. Enkä sitä enää lähes 30 vuotiaana halunnut murehtia. Halusin kuitenkin opintojeni ja perhe-elämän vastapainoksi löytää jotain. En vain tiennyt, mitä se voisi olla. Haaveilin erinäisistä harrastuksista, jotka kuitenkin osoittautuivat elämäntilanteeseeni liian kalliilta. Sitten eräänä päivänä kokeilin opiskelupaikassani joogaa. En ollut koskaan aiemmin edes harkinnut moista vaan sivuuttanut sen huuhaana. Tuo yhden kerran kokeilu muutti asenteeni. Lämpö, jonka koin sisälläni ja rauha, joka virtasi lävitseni harjoituksen aikana, olivat minulle täysin uusi ja ihana kokemus. Tämän lisäksi harjoitus oli odottamaani huomattavasti vaativampi fyysisesti ja tunsin tunnin jälkeen antaneeni kaikkeni, mutta samalla oloni äärimmäisen rauhalliseksi. Olin saavuttanut tilan, josta nautin. Halusin saada lisää. Olin vielä kuitenkin niin epävarma itseni kanssa, etten halunnut harjoitella kotona puolisoni nähden. Kuvittelin hänen(kin) vain naureskelevan ja kummastelevan toimintaani. Tämän asian sulattelu kesti vielä muutaman vuoden.

Syksyllä 2016 olin kasvanut henkisesti riittävästi. Olin vahvistunut ja voimistunut henkisesti uudelle tasolle. En enää halunnut aiheuttaa itse itselleni häpeän tunnetta vaan halusin keskittyä ajattelemaan asioita positiivisesti. Päätin, etten enää halua antaa negatiivisuuden määrittää elämääni. Päätin, että käännän tietoisesti katseeni positiivisiin asioihin ja muutan lapsesta asti opitun negatiivisen ajattelumallin pääni sisältä. Ryhdyin hakemaan tietoa näiden ajattelutapojen taustalle. Luin paljon mindfullnessista, joogasta, luonnollisuudesta ja perehdyin esimerkiksi freetox-ideologiaan. Ryhdyin joogaamaan ja huomasin nauttivani siitä aivan uudella tavalla. Tavalla, jota en ollut osannut edes kuvitella aiemmin. Lähdin harjoitusten kanssa liikenteeseen perusteista. Hiljensin ympäristöni, itseni ja keskityin vain omaan tekemiseeni ja omiin tuntemuksiini. Päivä päivältä harjoittelusta tuli helpompaa ja vein sitä pidemmälle. Huomasin kehittyväni ja tuo kehitys antoi minulle uudenlaista nautintoa. En ollut uskaltanut haaveillakaan enää yli 30 vuotiaana voivani kehittyä ja oppia niin hurjan paljon. Tuo uusien asioiden oppiminen sytytti minussa liekin, joka kasvaa edelleen. Viikoittain huomaan itsessäni edistysaskeleita edelleen ja tiedänkin olevani vielä aivan vasta-alkaja, jonka kehitystie on vielä aivan alkutaipaleella. Kaikkein hienoin asia, jota jooga on tuonut tullessaan, on henkisen hyvinvoinnin lisäksi myös fyysinen hyvinvointi. Olen ottanut huimia edistysaskeleita myös mm. kuntosaliharjoituksissani, joissa olen rikkonut ennätyksiäni aivan valtavilla lukemilla. Olen oppinut kunnioittamaan ja arvostamaan itseäni, oppinut olemaan tyytyväinen itseeni ainaisen vaatimisen sijasta.

Minun matkani on vasta alkanut, mutta jo nyt tiedän, että se tulee olemaan antoisa ja hyvä! En enää edes suostu ajattelemaan muutoin.